Sivistyksen jäljillä – Joensuu, Leipzig ja Bryssel

Viime viikolla vaihdoin maata kuin talonmies Viljami lapiota – lunta tuli Suomessa aina lentokoneen saapuessa ja lähtiessä. Eniten valkoista maamannaa oli Joensuussa, jossa juhlistettiin kollegan, dosentti Arto Nevalan kirjoittamaa Joensuun yliopiston 40-vuotishistoriaa. Tilaisuus oli aika ainutlaatuinen: samalla kun yliopisto sai historiansa, se muuttui itse historiaksi. Tunnelmat eivät kuitenkaan olleet ylitsevuotavan haikeat. Uusi Itä-Suomen yliopisto aloittaa 1. tammikuuta 2010 ja vahvasti Joensuu-vetoisesti. Vanhaa Alma Materiaan olivat muistelemassa uudet ja vanhat vaikuttajat, ylioppilaita, alumneja, professorikuntaa ja emerituksia, eturivissä aina reipas Heikki Kirkinen, Joensuuhun nimitetty ensimmäinen professori. Ja voisin sanoa: Joensuun yliopistohengen kävelevä ilmentymä!

Minulta oli pyydetty alustusta yliopistojen pitkästä historiasta. Täytin tehtävän kaiketi jotenkin laajasanaisen laveasti, sillä entiseltä yliopiston korkealta virkamieheltä tuli kiitos: ” Esitelmänne ja yliopiston historian julkistaminen oli hieno (virallinen) päätös 40-vuotiaalle Joensuun yliopistolle. Bologna, Pariisi, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto ja Joensuun yliopisto - pääsimme todella arvovaltaiseen seuraan. Kiitos!” Vaikka itse en olekaan hajasijoituksen suuri ystävä, on pakko myöntää se, minkä Nevalakin kirjassaan toteaa: Joensuun yliopisto on kouluttanut alueelleen paikallista sivistyneistöä, opettajia, virkamiehiä, vaikuttajia. Akateemista traditiomaailmaa on vaihtelevalla menestyksellä juurrutettu maakuntiin. Itsenäni kyllä liikuttivat yliopiston varhaiset promootiokuvat kulkueineen ja tohtorihattuineen.

Akateemista ihmemaailmaa pohdittiin sitten parin päivän ajan Leipzigissä, jossa kokoontui kansainvälinen yliopistohistoriallinen komissio. Sen jäsen olen ja lähdin Leipzigiin suuren innostuksen vallassa. Niiltä nurkilta Itä-Saksasta sukuni on lähtöisin joskus 1600-luvulla. Tosin silloin palataan aikaan ennen Ranskan vallankumousta ja tiedot ovat puutteelliset…joskus täytyy selvittää lisää. Joka tapauksessa Leipzig on kuin mikä tahansa transitiovaiheessa oleva kaupunki. Sen vanhaa keskustaa elvytetään kovaa vauhtia. Messukaupungin maine on vanhaa perua ja jatkuu elävänä. Komeat raatihuoneet – vanhempi 1500-luvulta ja uudempi 1800-luvun lopulta – muistuttavat saksalaisesta porvarisperinteestä. Edellisen rakennuksen kohtalo on tosin sama kuin muuallakin Saksan suuremmissa kaupungeissa. Pommit ja palot söivät sen sisustan vuosina 1944–45. Well done, boys! on kohdallaan tässäkin kaupungissa. Ja sitten koko ihanuus joutui Neuvostoliiton vyöhykkeeksi.

Istuimme Leipzigin uudelleen rakennetussa yliopistonkirjastossa Bibliothek Albertinassa. Marmoria ei ollut säästetty eikä maalia pihdattu, kun sodan aikana tuhoutunut kaupungin henkisen elämän tärkein rakennus nostettiin jaloilleen käänteen (die Wende) eli vuoden 1989 jälkeen. Pakko muistella myös yliopiston varhaisaikoja. Vuonna 1409 perustettiin Leipzigin yliopisto nimellä Alma Mater Lipsiensis, ja se kuuluu siten Saksan vanhimpiin yliopistoihin. Vuonna 1519 Martti Luther, Andreas Karlstadt ja Philipp Melanchton kohtasivat katolisen teologin Johannes Eckin yliopiston kutsusta pidetyssä väittelytilaisuudessa, joka on jäänyt historiaan Leipzigin väittelyn nimellä. Sitten levisi reformaatio meidänkin nurkillemme. Lisäksi, nyt viikonlopulla lehdet ja tv täyttyvät muistelusta. Kaksikymmentä vuotta sitten lokakuussa Leipzigin Nikolainkirkolta alkaneet ns. maanantaimielenosoitukset johtivat DDR:n valtion lakkauttamiseen.

Muutoin katukuva kapitalisoituu ja kulutusjuhla tuntui kaikkialla. Erityisesti nautin hyvästä ja edullisesta ruoasta sekä katukuvasta. Normaaleja ihmisiä, hyvin pukeutuneita nuoria ja opiskelijoita – ei hullua nuorisomuotia, ei ylierotisoitunutta pimuilua, ei humalaisia poikia nurkissa. Sitä paitsi, ylioppilaat näyttivät vakavilta ja historiallisilta, kuin suoran 1840-luvun tai 1960-luvun kuvastosta revityiltä. Yliopistolaisuus tuntui ylpeyttä tuottavalta.

Kaikki tämä oli toisin eilen Brysselissä, jonne tein päivän vierailun ja puhuin kahdessa tilaisuudessa, Suomen maabrändistä (Suomen EU-edustusto) ja vuoden 1809 merkityksestä (Flaamilainen tiedeakatemia). Bryssel on lemmikkikaupunkieni listalla pohjanoteerauksen tuntumassa. Kammottavaa EU-arkkitehtuuria, sotkuisia katutiloja, tunkkaisia metroasemia ja liikenneruuhkia. Siellä täällä kolkkoja muistuma menneestä (epäilemättä hurmaavasta) vanhasta pääkaupungista. Monikulttuurisuuden läsnäolo satakertaista Suomeen nähden – Belgiassa voi jo puhua ”ongelmasta” jos samaan pakettiin pannaan siirtomaamenneisyys Kongossa ja maan nykyinen vetovoima. Rahaa virtaa kaupunkiin, mutta samalla jotain menetetään: missä olivat paikalliset, paikallinen kulttuuri? No my piece of cake, jos ymmärrätte?

Lähemmäs Putinia ei pääse!

Pietarin Suomi-instituutissa tunnelma tiheni sunnuntai-iltana, kun avajaiset lähestyivät. Meille kutsuvieraille oli osoitettu selvä rooli: olimme rekvisiittakansaa, kun suuret valtiopäämiehet, pääministerit Putin ja Vanhanen saapuivat avaaman komean, Ulitsa Bolshaja Konjushennassa (4-6-8) sijaitsevan kulttuurirakennuksen. Me maan matoset saimme tulla paikalle 1,5 tuntia ennen tilaisuuden alkua. Sen kunniaksi oli kyllä pantu pöytää koreaksi. Siinä kuninkaallisia odotellessa nautimme kaali- ja muita piirakoita, leipiä, hedelmiä ja runsaasti kuohuviiniä.

Sitten me tytöt lähdimme kohti puuterointihuonetta ja siinä vaiheessa tuli stop. Pääkäytävää ei enää ylitetty – neljä turvagorillaa peitti oviaukon. Sisään ja ulos juoksi tunnin ajan pienempää ja suurempaa viskaalia, lehtimiehiä, tiedottajia, turvan poikia ja oman talon väkeä. Pietari-säätiön puheenjohtaja, professori Arto Mustajoki jaksoi seisoa vetoisassa käytävässä ja odottaa kunniavieraita. Minä jämähdin sivuoven aukkoon, josta turvamiehen selän takaa oli oiva sihti käytävään, jota pitkin päämiehet siis saapuivat. Muutamia havaintoja: rotevat venäläiset gorillat näyttivät nuorilta ja ei niin pelottavilta, vitsiä eivät kyllä laskeneet, kun sitä toisen vieraan, Kimmo Sarjeen kanssa yritimme muotoilla….siinä nöyränä odottaessamme.

Sitten lopulta, 17.00, rivit tihentyivät, päävieraat saapuivat, käytävät täyttyivät etujoukoista ja perässä juoksijoista, välissään pitkä Vanhanen ja pätkempi Putin, joka loi meihin ovityttöihin ja –poikiin pitkän ja viipyilevän katseen. Saimme silmäkontaktin Putiniin, Keisariin! Siihen se sitten jäi, mutta riemua riitti pitkään. Juhlavieraat oli jaettu kolmeen ryhmään: ylimpään eli pääsaliin nousivat arvokkaimmat. Toisessa kerroksessa olivat lähes-yhtä-tärkeät-tyypit eli perässähiihtäjät ja kakkoskentän isännistöä. Sitten katutasojen sivuhuoneissa olimme me, pohjasakkia, kulttuurin ja tieteen edustajat, yläkerrosten puolisot jne. Kuohuviini voiteli meidät notkeiksi ja alamaisiksi. Mitä siitä, että oli matkustettu koko päivä Pietariin osallistumaan näihin juhliin. Me olimme komeaa kulissikauraa valtionpäämiesten ympärillä pyörivässä jokapäiväisessä valta-näytelmässä!

Putin näytti pieneltä, trimmatulta, kireältä ja kalpealta – never mind, tyypin ympärillä kiehui mahtimiehen suurvaltashow. Vain keisarillinen kulta ja univormut puuttuivat, puitteet olivat muuten samat. Kaupunkia myöten. Pietari oli entisellään, kiehtova, eurooppalainen ja venäläinen, suurikokoinen ja kotoisa. Lyhyen matkamme aikana ehdimme katsastaa Filharmonian suuren salin, jossa Radion sinfoniaorkesteri soitti (Sakari Oramon johdolla) todella hyvin – akustiikkako sen teki? Kiersimme Talvipalatsin, kävimme Smolenskin hautausmaalla kunnioittamassa Sprengportenin rujoa hautapaikkaa, katsoimme tärkeimmät kirkot ja uusimmat Nevskin kaupat. Kiehtovaa kiehtovaa kuten aika. Pian Pietariin pääsee junalla, alle neljän tunnin. Sitten sinne uudestaan.

Eremitaasin takaovella käsiin osui museon uutiset ja löysin itselleni uuden viiteryhmän, The Worldwide Club of Peterburgers on verkosto, johon voivat liittyä kaikki Pietarissa asuvat, siellä asuneet tai kaupungille sydämensä menettäneet. Tai sitten kuten kohdallani, kaikki ne, jotka tuntevat kantavansa sielussaan ”palaa Pietarista”. Näin on kohdallani, se on isovanhempieni kotikaupunki. Siksi Pietari on yksi tärkeimmistä ”sydämeni kaupungeista”, jossa ensi kertaa vierailin 1970-luvun alussa, ja sitten säännöllisesti, Leningradin aikaan 1980-luvulla. Sen jälkeen oli paussia kunnes taas 2000-luvulla uudestaan, nyt kolmatta kertaa. Koko ajan on jotain uutta kaduilla, kaupoissa, kahviloissa ja kirjakaupoissa. Kaupungin monet kasvot, sen värinä, ei lakkaa kiehtomasta!

Kansallisvaltiot ja tunnepolitiikka

Viikon näyttävin uutinen tuli Ranskasta. Presidentti Sarkozy teki tiettävästi rakkaudentunnustuksen Englannin pääministerille Brownille. Sielujen sympatiaa lainehti Englannin kanaalin yli roppakaupalla. Samalla saatiin oiva näyte siitä, kuinka henkilösuhteet painavat eurooppalaisessa vuorovaikutuksessa. Rakkaus ja viha, kateus ja kosto – niin, missä määrin tunteet vaikuttavat kansainvälisessä politiikassa?

Tänä vuonna on Suomessa muisteltu vuoden 1809 tapahtumia. Kansallisvaltio ja niihin liittynyt ajattelu synnytettiin eurooppalaisen suursodan seurauksena, vuosien 1805–1815 jälkeen. Napoleonin sodilla oli keskeinen merkitys ”kansallisen” tunneilmapiirin syntymiseen: romantiikka kasvoi esiin samaan aikaan kun armeijat marssivat ja tuhosivat. Kaikki kansat joutivat kohtamaan sotien, imperiumien voimantunnon ja rajasiirtojen seurauksia. Poliittista yhteisöllisyyttä luotiin voiton ja ylpeyden tunteista, sekä häviön ja tappion, tuhon ja vaaran kokemuksista.

Tästä maaperästä kasvoi kansallinen historiankuvaus. Riittää, että sanon nimen Runeberg ja Vänrikki Stoolin tarinat, joka loi suomalaisuuden moraalisen perustan. Runeberg antoi avaimenreiän, josta myöhempää kansallista omakuvaa on tarkasteltu. Syntyi kollektiivinen muisti ja siihen sitoutunut historiakuva. Se liittää yhteen kansalliseksi kokonaisuudeksi ”mielikuvituksellisia yhteisöjä”.

Muisti pitää sisällään myös unohduksen elementin. Muistamisen politiikka synnyttää sosiaalisia ja kulttuurisia identiteettejä. Muisti dramatisoi sen, kuinka tietoisuus menneisyydestä liittyy tiettyjen elinolosuhteiden muodostumiseen. Siihen kuuluu ylpeyttä omasta, mutta myös ylenkatsomista muiden suuntaan. Kiinnostava ja tärkeä kysymys on tietenkin: miten etninen ja kielellinen vaikuttaa muistiin ja ylpeyteen? Miten se säätelee kansakuntien välistä politiikkaa ja siihen liittyviä mielikuvia?

Näitä ajatuksia työstin kuluneella viikolla Puolassa, kun suomalaiset ja puolalaiset tutkijat pohtivat maittemme suhteita ja asemaa osana Venäjän keisarikuntaa ja I maailmansodan vuosina. Jos toisten kansojen tykkäämisestä puhutaan, sanon suoraan: pidän kovasti Puolasta ja puolalaisista. Aina kun kutsu kuuluu, lähden sinne. Kaupungit muuttuvat joka kerta ja aina parempaan suuntaan. Nyt Varsovaa ja muita taajamia ehostetaan vuoden 2012 jalkapallon MM-kisoja varten. Mutta on muutakin. Puolalaisten historiakuva on – kuten seminaarissa selvisi – erilainen kuin Suomessa, osin kiehtovampi. Suurvaltaintressejä ja maan jakoja, kumouksia ja kapinoita on vaikka muille jakaa. Maaperästä kasvaa nationalismi, ylpeys omasta, joka ei ole valtiollista vaan uskonnollista ja kulttuurista. Se pakottaa asettamaan oman kansallistunteen uuteen valoon.

Sitä paitsi, Puolassa saa hyvää ruokaa ja ihmiset ovat kohteliaita, miehet suutelevat edelleen kädelle jne. Näin se tosiaisassa menee. Meillä on maita ja kulttuuripiirejä, joista pidämme enemmän kuin toisista. Luettelen omani. Kaiken pohjalla on kateus-rakkaussuhde Ruotsiin, jota olen aiemmin (keväällä 2007) purkanut näissä blogeissa. USA ei ole minun juttuni, mutta Venäjään suhtaudun kaikella kunnioituksella – se on sentään isänpuolisen sukuni kotimaa. Sitten tuli katsottua Euroopan suurten maiden suuntaan ja ihailtua Italiaa (Roomaa ja antiikkia), Englantia ja Alankomaita. Ne olivat riittävän erilaisia ja tarpeeksi isoja kiinnostuksen kohteiksi. Nyt maku on muuttunut. Länsimaat eivät enää hetkauta, mutta olen kiinnostunut maista, joiden ”maakuva” on kehno. Kolumbia sytytti, samoin muut Latinalaisen Amerikan maat. Samoin nyt kierrän innostuksella Keski- ja Itä-Euroopan maita, kuten Puolaa. Niissä tapahtuu ja tuntuu koko ajan liikettä, parempaan tulevaisuuteen. Me olemme tässä prosessissa saavana, emme antavana osapuolena.

Matkailu avartaa, sanotaan. Usein käy kuitenkin päinvastoin. Muualla tulemme isänmaallisiksi ja alamme verrata. Sellainen päättyy usein Suomen eduksi. Kotona moni asia on todella hyvin. Ongelma on vain, että se näkyy etäisyyden päästä. Siksi kansallistunteen ja isänmaallisuuden kääntöpuolella on usein torjuntaa ja ennakkoluuloja muita kohtaan. Kun naapuria katsotaan etnisen tai kielellisen kiikarin läpi, erilaisuus korostuu. Tärkeämpää olisi korostaa ihmisyyttä ja samanlaisuutta. Meitä ihmisiä yhdistää enemmän samankaltainen sosiaalinen perusta, kulttuuritausta, jopa asuinpaikka. Maahanmuutto ei ole ongelma sinänsä. Ongelma tulee siitä, kun alamme hahmottaa kanssaihmisiä erilaisina ja toisina. Ihonväri ei ole olennainen muuttuja. Sydämen sivistys pätee kaikkialla, meillä ja muualla.

Perinteitä tekemään – käskystä?

Viime viikon hupaisin uutinen tuli Aalto-yliopistosta. Keskiviikko oli annettu uuden ”huippuyliopiston” opiskelijoille luentovapaaksi päiväksi. Ei vapautta ilman vaatimuksia. Rehtori Tuula Teerin mukaan puuhapäivää tarvittiin, jotta uuden yliopiston opiskelijat ”keksisivät” sopivia perinteitä, keskenään ja korkeakoululle. Sellainen nähtiinkin jonkinlaisen ihmisketjun muodossa. Toiveena oli saada ketju Otaniemestä Arabiaan.

Uutinen ei kertonut (HBL 1.10.09) miten ketjulle ja muiden uusien perinteiden kehittämiselle tapahtui. Hanke kertoo kiinnostavuudessaan jotain hieman könkkelöisestä suhtautumisesta akateemisiin traditioihin ja niiden tuottamiseen. Teeri tarkoitti epäilemättä hyvää kehottaessaan nyky-ylioppilaita yhteistoimintaan. Ongelma onkin siinä, että perinteitä ei noin vain komentamalla synnytetä. Kömpelömmätkin diktaattorit ovat vastaavaa yrittäneet. Viisas nuoriso ei pelkästään ylempiensä mahtikäskystä laula, marssi, juhli ja perinnetehtaile…paitsi tietysti, jos kiväärinsuu kutittaa selkärankaa…

No, nyt ei ollut käytössä järeitä aseita vaan ylioppilas- ja tupsulakkeja, teekkari-ilmapalloja ja opiskelijahaalareita. Teeri joukkoineen oli oikeilla jäljillä – akateemiset traditiot Suomessa ovat merkittäviä paikallisesti ja myös kansallisesti. Ne ovat ainutlaatuisia myös Euroopan mittakaavassa. Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää, miten ”kansallinen” itseymmärryksemme on osin muodostunut akateemiselle perustalle. Nationalismille tuli tilaa Ranskan vallankumouksen jälkeen 1800-luvulla. Idea erillisestä kansallisesta jatkuvuudesta luotiin meillä ja muualla Euroopassa pääasiassa lukeneiston tai sivistyneistön, intellektuellien tai älymystön piirissä.

Suomalaisen kansakunnan ja kansallisen kulttuurin ohjelma luotiin aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Kuva Suomesta kasvoi esiin vuoden 1808–1809 tapahtumien jälkeen; Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin…tai innovoitiin… kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli.

Miksi näin oli? Syy oli maamme pienuudessa. Suomessa koulutettu sivistyneistö oli tuolloin ainoa riittävän laaja ja edustava ryhmä tuottamaan kulttuuriin sisältöjä. Aloitetaan Maamme-laulusta. Se laulettiin ensimmäistä kertaan ylioppilaiden Kukan päivän juhlassa vuonna 1848. Vaikka Maamme-laulu on edelleen ylioppilaiden laulu, on siitä 160 vuodessa muodostunut – ilman lakeja ja asetuksia – koko kansan tunteita ilmaiseva kansallislaulu. Suomalaiset laulavat sitä usein, urheilujuhlissa, monissa yhteistapaamisissa, juhlapäivinä.

Maamme-laulu on antanut suomalaisille kuvan Suomesta. Sen ytimeksi tuli suhde luontoon, maisemaan ja kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Maamme-laulun suomalaisuus kiteytyy evoluutioon: se ei ole sulkenut pois mitään ryhmää sisäisestä rakennustyöstä. Suomi on yhteistyöllä ja konsensuksen voimalla vapautunut köyhyydestä. Maa on sivistetty, maakuntia kehitetty ja kansanvaltaista kehitystä on edistetty.

Kenelle siis kuuluvat akateemiset juhlat ja perinteet sekä niihin kuuluvat tunnukset? Vastaan suoraan: ne kuuluvat kaikille suomalaisille, sukupuolesta, koulutuksesta, sosiaalisesta tai alueellisesta taustasta riippumatta. Voiko uusia perinteitä luoda, noin vain? Siihen en usko, mutta uskon viestin päivittämiseen. Ylioppilaat vaalivat niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he osaltaan ovat osallistuneet. Siksi opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pysähtyä tämän haasteen edessä. Parasta on, jos perinne uusiutuu luovasti, ei pakosta tai tilauksesta.

Vaalirahakohu ja jäähyväiset demokratialle?

Ihailen ja ihastelen suomalaisen yhteiskunnan kykyä latautua täysiinsä yhden asian kiihottamana. Vaalirahavääntö muistuttaa nykyisessä muodossaan kolmenkymmenen vuoden takaista metrokohua. Tuolloin kohistiin oletetuista ja todellisista metron rakentamiseen liittyneistä lahjuksista. Samaan pakettiin kuuluivat Salora-oikeudenkäynnit. Seurauksena oli ennen näkemätön ”rötösherrajahti”. Sen vanavedessä näivettyi herraverkostoihin ja hyvä veli –sopimuksiin perustunut, asevelihenkinen poliittinen kulttuuri.

Tilaa 1980-luvulla tuli vennamolaisille ja vihreille, noille rötöstelyssä ryvettymättömille. Suuret puolueet tutisivat hetken, mutteivät kaatuneet. Ensin hallitusvastuuseen nousi kokoomus, pian perässään keskusta ja SDP. Kaikki jatkui kuin ennenkin, lukuun ottamatta: rötösmurtumasta sisään pääsivät vihreät, jotka sittemmin ovat jatkaneet urbaania voittokulkuaan.

Mitä tästä kaikesta voimme oppia? Suomen poliittinen puoluejärjestelmä on yli 100-vuotinen perinnetihentymä. Toimintatavat, verkostot, rahoitus, etabloituminen sekä kunnallistasolle että valtakunnanpolitiikkaan ovat syvällä yhteiskunnassamme. Puolueet ovat demokratian ja kansanvallan takuuvoimaa. Nyt mitataan, mitä olemme valmiita järjestelmästä maksamaan, ja millä hinnalla. Ja minkälaisella avoimuudella?

Kannatan suomalaista kansanvaltaa. Kannatan sitä, että puolueet kokevat edelleen olevansa ”kansanliikettä”, joka hankkii konkreettisen ja poliittisen tukensa laajasti yhteiskunnasta. En halua, että puolueista tehdään valtiokoneiston osasia, ”tilivirastoja”, jotka saavat ainoan rahoituksensa suoraan tasavallan budjetista. Kunnioitan demokratian pelisääntöjä ja olen valmis maksamaan siitä.

Mitä muita vaihtoehtoja on? Katsotaan maailmalle ja opitaan. Niin kiero maa kuin Yhdysvallat muuten onkin, tässä suhteessa se on mallikkaan esikuvallinen. Kaksipuoluejärjestelmässä se onnistuukin. Olet joko puolesta tai vastaan, ja tuet kantasi edusmiehiä avoimesti, ylpeästi ja runsaskätisesti. Tuki on vuorovaikutteista. Hyvät lahjoittajat palkitaan mukavilla hommilla, suurlähettiläsposteilla, korkeilla viroilla ymv. Lähtökohta on avoimen naiivi: poliittinen toiminta tarvitsee laajapohjaista rahaa ja tukea.

Ennen pitkää pöly laskeutuu vaalirahakohun ylle. Mitä nousee raunioista? Lähestymmekö itäeurooppalaista mallia? Ukrainassa, Venäjällä jne. puolueet eivät ole kansanliikkeitä, vaan suku- ja ystäväverkostojen muodostamia valtapiirejä. Niiden tarkoituksena ei ole edustaa ketään, vaan valvoa, että omat pääsevät poliittisen vallankäytön ytimeen. Samalla kauhotaan hieman valtion omaisuutta ja raaka-ainevaroja omaan taskuun. Asioita onkin mukavampi hoitaa, kun omat intressit ja valtiolliset ovat yhtä ja samaa.

Vaalirahoitukseen tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä. Nyt huoleni kuitenkin on, että vauva menee pesuveden mukana. Kansalaisten luottamus politiikkaan rapautuu, kukaan ei suostu leimaamisen pelossa tukemaan puolueita ja ehdokkaiden vaalityötä. Palataan nollatilanteeseen ja pelataan itäisen Euroopan peliä: rikkaat hoitavat yhteisiä asioita ja muodostavat puolueita ympärilleen. Vain heillä on siihen varaa! Ympyrä sulkeutuu – palataan säätyvallan aikaan. Jäähyväiset demokratialle?

PS. Ai niin, entä oma vaalirahoitukseni? En ole kuulunut Nova Groupin enkä muidenkaan maakuntien miesten lemmikkeihin. Kunnallisvaaleissa (2004, 2008) rahaa paloi kummassakin noin 10 000 euroa. Sen verran maksoivat vaaliesite sekä ilmoitukset valtalehdissä (HS, HBL) ja liikennevälineissä. Ensimmäiset vaalit rahoitin veronpalautuksilla, toisen perintörahoilla. Omaa rahaa siksi, että en halunnut riippuvuuksia mihinkään suuntaan. Suren kyllä sitäkin, että nyt menettäjiin kuuluvat vaali-ilmoittelusta satojatuhansia tienanneet sanomalehtiyhtiöt. Kuka kehtaa enää lehdissäkään ilmoitella, toimittajien jakaman moraalisen tuomion uhalla?

Eurooppalaisia tarinoita I: design ja tulevaisuus

Maanantaina aloitin luennon, jonka teemana on “aatteet, muistaminen ja historiapolitiikka”. Sali oli täynnä – aihe kiinnostaa opiskelijoita, ja muitakin. Mitä maailmassa on tapahtunut viimeisen 20-vuoden aika, Berliinin muurin murtumisesta? Eurooppa koki tuolloin yhden renessansseistaan, uudelleensyntymisensä. Ranskan vallankumouksen juhlavuosi 1989 kypsyi kevään ja kesän aikana Euroopan ”hulluksi vuodeksi”. Maanosan läpi pyyhkäisivät uudet aatteet ja ideologiat ja Kylmä sota päättyi. Se vapautti miljoonia kommunismin vallan alla eläneitä ihmisiä rakentamaan vastaitsenäistyneitä tai uudelleen yhdistyneitä valtiota. Oli tilaa nationalismille, uudelle politiikalle ja historiankirjoitukselle. Viimeisen 20 vuoden aikana historiapolitiikasta – ja historian traumojen käsittelystä - on tullut osa uuden Euroopan yhteiskunnallista keskustelua.

Nationalismi sopi täyttämään henkistä tyhjiötä sirpaloituneessa Euroopassa. Uusia kansallisia kertomuksia tarvittiin pitkän ja ankaran vaiheen jälkeen, jolloin ”itäinen” ja ”läntinen” näkemys kamppailivat maailman herruudesta. Itäinen kertomus, joka sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä, korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia, oman tradition, paikallisen ja kulttuurin voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja 200 miljoona uutta eurooppalaista on lihoineen ja luineen haastanut Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.

Omaan ymmärrykseeni on 2000-luvulla vaikuttanut – ja sitä koetan luennolla välittää - Euroopan Unionissa toiminut ja Liettuan presidentiksi valittu Dalia Grybauskaite. Hän totesi maanmiestensä saaneen EU-jäsenyydestä ”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.” Grybauskaiten ylpeys on olennaista 1990-luvun eurooppalaisen nationalismin ymmärtämisessä. Se liittyy historian rooliin ja paikkaan Euroopassa. Historiasta tuli keskeinen ideologinen voima, jonka avulla järjestelmämuutos oikeutettiin niin Saksassa, Baltiassa kuin Balkanillakin.

Eurooppalaisuuden esiin nostaminen on merkinnyt paluuta kertomukseen, ainutkertaisen ja kiinnostavan esiin nostamista. Kansallinen on viimeisen 20 vuoden aikana korostunut ja korostuksissaan muuttunut. Entiset itäblokin maat ovat edelleen kiinni menneisyydessä ja sen tulkitsemisessa. Kääntöpuolella on suvaitsemattomuuden lisääntyminen. Poliittiset ääriliikkeet menestyvät, romanivastaisuus, homofobia ja etniset jännitteet ovat kasvussa. Kaksi vuosikymmentä ei ole rasvannut demokratiaa toimivaksi, vaikka kulissit ovat pystyssä. Tässä tilanteessa historialla politikointi ja menneisyydellä manipulointi on osoittautunut menestykseksi.

Kaksikymmentä vuotta vapautta, itsenäisyyttä, kapitalismia ja kansallista puhetta. Nyt sopii kysyä, tarvitaanko uusia tarinoita pitämään Eurooppa ja eurooppalaisuus kasassa. Sitä pohdittiin eilen Euroopan Kulttuurisäätiön Suomen Osaston 40-vuotisjuhlassa Helsingissä. Amsterdamissa olevan emosäätiön (ECF) pääsihteeri Gottfried Wagner pohti puheessaan oivaltavasti uusien kertomusten tarvetta. Kaksi vanhaa (sosialismi – kansallissosialismi) tyhjentyivät jo aikaa sitten. Kolmas, nationalistinen ja sisäänpäin kääntynyt, on tullut sekin tiensä päähän. Edessä on tulevaisuus, joka näyttää jälleen kerran haasteelliselta. On uuden kertomuksen paikka.

Helsingissä sellaisen luomista yritettiin tänään, kun ravintola Nokkaan oli kutsuttu Helsingin designkaupunki 2012 –hankkeen, Sitran ja Helsinki Design Labin toimijoita. Minäkin menin paikalle, kaiketi kutsuttuna maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Nyt tavoitteena on uusi suomalainen – tai helsinkiläinen – kertomus, joka perustuu designin avaamiseen ja arkipäiväistämiseen. Design tuodaan pois esineistä ja muotoilusta, enemmän universaaliksi puheeksi, tavoitteena käytännön ratkaisut ja kompleksisuuden työstäminen. Ajatus on hyvä, kiinnostava ja originelli. Siinä voisi olla eväitä uudeksi kansalliseksi herätykseksi…vaikka esitin kansalaispuheenvuorossa kritiikkiä siitä, että uuden designin ympärille pitää saada tarina ja tavoite, selkokielellä. Sekä nuoria ja opiskelijoita mukaan. Muuten jutusta tulee suurten ikäluokkien saattohoitoa…sellaiseen ei nyt ole varaa!

"Vanhan yliopiston" viimeinen avajaisjuhla

Kuka kaipaa kylmää sotaa ja sen ideologista latinkia? Pakko sanoa, minä ainakin, välillä. Tänään yliopiston avajaisissa, kuunneltuani rehtori Wilhelmssonin, dosentti Fantin ja filosofian ylioppilas Harion teknokraattisia ja puisevia puheita, jouduin toteamaan: tuokaa nyt ihmeessä, henkiset johtajamme, aatteet ja ihanteet edes ensi tammikuussa alkavaan ”uuteen yliopistoon”!

Mikä ihmeen kylmä sota ja ideologiat? Helsingin yliopiston rehtori Ravila kunnostautui 1950-luvulla mahtavien poliittisten puheiden pitäjänä. Ravila pohti syyskuussa 1956 jykevässä avajaispuheessaan vapauden ja vastuun paikkaa yliopistokasvatuksessa. Ylioppilaille osoitettiin poliittisia ja kulttuurisia tehtäviä, joihin kuului muun muassa maanpuolustustahdon kohottaminen, sivistyksellisiä ja isänmaallisia tavoitteita sekä yksilöllisen vastuun ymmärtämistä Mahtipontisia sanoja tilanteessa, jossa suomalainen sivistyneistö asemoi itsensä länsimaisen kulttuurin etuvartioksi, Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutusvallan etenemistä vastaan.

Ravilan teksti herättää 2000-luvulla kaksijakoisia ajatuksia. Mieshän oli aito oikeistolainen puhekone, aikansa sinivalkoisten sävyjen akateeminen tulkki. Ravila oli huolissaan puolue- ja ay-intressien kasvamisesta aidon isänmaallisen ihanteellisuuden ja velvollisuudentunteen murentajana. Ravila viittaisi usein historiaan ja perinteeseen viittauksena tulevaan. Yliopistoja tarvittiin jatkamaan henkistä itsenäisyystaitelua aikana, jolloin kaikki Euroopassa oli vaakalaudalla.

Tänään avajaisissa Yliopiston juhlasali oli poikkeuksellisen täynnä – pitkästä aikaan. Yliopiston johto ja me opettajat järjestäydyimme kulkueeseen, joka astui saliin tasan klo 12.15 Sibeliuksen hienon Andante festivon tahdittamana. Komeaa ja emotionaalista, kuten aina! Tunne kuulumisesta Alma Materiin oli tiheimmillään! Odotukset olivat korkealla kun ohjelma alkoi. Itse vaivuin horrokseen kun rehtori jo muutaman lauseen jälkeen käytti minun yliopistostani sanaa ”tilivirasto”. Hän juuttui yliopiston hallinnon uudistukseen – sen keskeisin tavoite on ollut kehittää akateemisen työn johtajuutta. Strategia ja uusi hallitus ovat vieneet vahvasti rehtorin ajatukset ja tulleet kaiketi uniinkin. Puheen punainen lanka, ”yliopisto tarvitsee johtavan päätöksentekoelimen, jossa kokonaisuuden strateginen kehittämistehtävä koetaan selkeästi ensisijaiseksi”, toistui läpikäyvästi.

Keskiryhmistä puhui väliaikaisessa yliopistokollegiossa oleva dosentti Björn Fant, nyt sovittelevasti uudistuksista, muttei järin mieleenpainuvasti. Fant sentään käytti sanaa ”kasvatus” pohtiessaan yliopiston roolia ja tehtävää; muille puhujille se tuntuu olevan pelkkää tutkimusta ja opetusta. Avajaisten pohjanoteeraus tuli HYY:n hallituksen puheenjohtajalta Pasi Hariolta, joka käytti mahtavan puhemahdollisuutensa kritisoidakseen yliopistolasia vähäisestä kiinnostusksesta kolmikantaan ja demokratiaan. Lahjakas Hario jätti tilaisuuden käyttämättä pohtiakseen humanistin ja historian opiskelijan viisaudella uuden ja vanhan yliopiston eroja, haasteita ja mahdollisuuksia, aikamme ilmapiiriä, omakuvaa ja visioita. HYY:n hallitus in corpore nousi seisomaan puheen jälkeen osoittaakseen hallintodemokratialle tukea – kaiken yllä lepäsi ikävä 1970-lukulainen politiikan ummehtunut ilma.

Saa sitä kai tämmöinen tuleva akateeminen ruohonjuuritason perustyöläinen pikkuisen valittaa, että ei löydy johtajista imua ja innostusta analysoida sisältöjä, historiaa ja aikaamme, pohtia yliopiston kasvatus- ja sivistystehtävää, miksei sen yhteiskunnallista paikkaa 2000-luvulla. Tänään, vanhan yliopiston viimeisissä avajaisissa, olisimme kaivanneet helliä jäähyväisiä menneelle. Itselleni yliopiston sisältö ei tule muuttumaan, jos kohta hallinto vaihtuu ja pomojen määrä kasvaa. Perinne se on ja omanarvontunto, jolla tämä laitos tulevaisuudessa pärjää. Kunpa johtajammekin ymmärtäisivät sen!